44. Eestiläinen

Kahahti. Eestiäinen jännitti niskalihaksensa, pidätti hengitystä ja puristi silmänsä yhteen pieniksi rusinoiksi. Horros oli ohitse. Peite vedettiin sivuun ja viileämpi ilma koetteli kasvoja. Eestiläinen oli niin jännittynyt, ettei tiennyt mitä teki. Hän yritti rynnäköllä nousta istumaan ja löi voimallisesti otsansa ylleen kumartuneen sepän hampaisiin. Kumpikin huusi kovaa ja ja piteli kasvojaan. Eestiläisen helvettikäsitykseen ei tullut säröäkään. Sepältä näkyi olevan ainakin huulet halki ja hän yritti tukkia kourillaan verenvuotoa. Eestiläiseltä vuoti verta otsasta ja hän hoiperteli verta vuotaen ja tuskissaan aavikolla kohti auringon nousua. Aurinko oli noussut juuri kokonaisuudessan horisontin ylle.

”Ei jumalauta.” Tietäjä pomppasi pystyyn ja juoksi sepän luo. ”Onko kaikki kunnossa?”

”Joo. Mene katsomaan eestiläistä. Taisi osua pahasti.” Sepän puheista sai vaivoin selvää, suusta tulvi verta. Taikuri oli jo valmiina ampuma-asennossa makuultaan ja säätäjä asetti silmälasinsa paikoilleen. Kuorsaus lentokoneessa lakkasi.

Tietäjä juoksi eestiläisen kiinni ja tämä oli samalla tavoin läsnäolemattomissa kuin yleensä pahasti vammautuneet ihmiset. Eestiläisen otsassa oikean silmän yläpuolella oli hampaiden repimä haava, josta vuoti solkenaan verta, niin kuin päästä yleensä on tapana. Tietäjä yritti tukkia verenvuotoa, mutta turhaan. Taikuri tuli paikalle ja oli kaivanut jostain armeijan ensisiteen. Eestiläinen sohi naamaansa niin, että esti vammansa paremman tutkimisen ja tukkimisen. ”Väännä kädet selän taakse.” Taikuri komensi tietäjää. Eestiläinen ei pistänyt kovin paljoa hanttiin.

Tietäjä lukitsi kädet selän taakse ja taikuri tutki haavaa. Spiidveiveljeksistä nuorempi toi taikurille tonkan vettä, jolla otsaa yritettiin pestä, jotta haava erottuisi paremmin. Eestiläisen naama oli auttamattomassa verisotkussa. Koko tonkka kaadettiin naamalle ja silloin näkyi otsaluu silmäkulman haavassa ja vielä pahempaa, myös silmä näytti omituiselta.

Ensiside rullattiin otsan ympärille. Ensisiteen pälle pistettiin taiteltu palovammaside ja sitten uusi rulla ensisidettä. Vanhempi spiidveiveli repi college –puserosta suikaleita, jotka nekin sidottiin turbaaniin. Kun painetta oli tarpeeksi, veren vuoto tyrehtyi. Haava siellä jossain oli kuitenkin auki ja se pitäisi tikata. Eestiläinen rauhoittui hieman ja sai sanotuksi, että silmä on rikki.

Sideturbaania eli perjantaipipoa raotettiin sen verran, että taikuri pääsi kurkistamaan silmään. Hieman kyynelkanavan viereen silmämunaa mukaillen oli uponnut pieni luunsiru. Taikuri nousi seisomaan ja katsoi seppään.

”Hampaat.”

”Toista.”

”Näytät hampaat.”

Seppä irvisti ja toinen etuhampaista oli halki. Hampaan osa oli siis eestiläisen silmässä. Taikuri haki ensiapupakkauksen ja pisti lateksihanskat käteen. ”Silmässäsi on luunsiru.” Hän kertoi eestiläiselle ja muulle porukalle. ”Ei näytä pahalta, mutta se pitää ottaa pois. Tietäjä pitelee sinua liikkumattomana ja minä otan luunsirun pinseteillä pois.”

Tietäjä otti eestiläisen uudelleen lukko-otteeseen, mutta pää liikkui silti. Katsottiin parhaimmaksi, että eestiläinen meni maahan selälleen ja hänen molempien käsiensä päälle tuli spiideveiveli istumaan ja vatsan päälle asettui taikuri. Tietäjä meni polvilleen pään taakse ja otti pään tiukasti pihteihin polvien väliin. Nyt eestiläinen oli liikkumatta. Viimeisenä tuli säätäjä, jonka tehtävänä oli pitää silmää auki ja valuttaa sinne suolaliuosta.

Säätäjä nyökkäsi kaiken olevan valmista. Taikuri kävi pukille, avasi steriilin pinsettipakkauksen ja sai ensi yrittämällä otteen luusta ja vedettyä sen silmästä. Eestiläinen päästettiin piinastaan ja hän alkoi kiitellen suudella taikuria. Silmään kuitenkin sattui vielä ja otsasta sykki verta.

Sen verran oli taikuri sotia käynyt, että tiesi, ettei vain yhtä silmää saa sitoa, vaan pitää sitoa molemmat. Jos toinen jätetään auki, niin vahingoittunut silmä seuraa automaattisesti toisen liikkeitä. Ei auttanut muuta kuin sitoa eestiläisen molemmat silmät.

Kun homma oli ohitse ja kaikki katselivat puolikaaressa sokeaksi sidottua eestiläistä niin tuli mieleen, että he katselivat itse asiassa lentokoneensa kapteenia.

”No voi helvetti. Se siitä Intian matkasta. Kukas nyt lentää konetta?” Tietäjän päivittely oli aiheellinen. Hän oli myöskin aidosti harmissaan.

”Minä.”

Katseet kääntyivät seppään. Tästä tuntui hieman samalta kuin John Waynestä. Oli autiomaa ja vastavalo. Verta oli rinnuksilla. Muiden mielestä seppä ei näyttänyt yhtä vakuuttavalta. Hänen huulensa olivat turvonneet irvokkaasti ja vääntäneet naaman kuin satiiriksi pitkään tunnetusta hitsaajasta. Sepän puhuessa sylki lensi suusta ja haljenneen hampaan ontto kolo turvonnein rusohuulin kehystettynä pisti silmään samalla tapaan kuin koiran kakka lumihangessa. Sepästä ei ollut aistittavissa sitä, että hän olisi lentokoneen kapteeni.

Olisi ollut helppo kuvitella, että seppä olisi sanonut näin ikäänkuin kompensoidakseen aiheuttamaansa vahinkoa. Päättävästi suurhuuli marssi kuitenkin lentokoneen sivuovelle, avasi sen ja alkoi heitellä kasseja sisään. Ennen pitkää koko porukka istui koneessa. Eestiläinen oli toisella ohjaajan paikalla ja seppä toisella.

”Oranssi tötterö.” Sanoi eestiläinen. Vaikka hän ei nähnyt mitään, niin hän ei ollut kuullut oranssin tötterön tämähtävän tavaratilaan. Tötterö oli jätetty muuten vain autiomaahan, mutta haettiin nyt koneeseen.